”Herran jumala töihin jouduitte”

DAY 50 (3.3.2008)

Herätyskello soi klo: 10.00. Mäkelä nousi, Sundvall käänsi kylkeä. Paula piti taas niin helvetillistä meteliä, ettei Sundvall pystynyt kunnolla jatkamaan nokosiaan, mutta kova oli yritys. Mäkelä sen sijaan laittoi hieman aamupalaa naamarista sisään, luki tovin seiskaa ja lähti lenkille.

Mäksyn ollessa lenkillä kampesi Sundvallin marttakin itsensä sängystä (siirtyi istumaan sängyn päälle) ja alkoi valita kuvia jo päivitettyihin blogiteksteihin. Eikös ollukki mielettömiä otoksia? Kuvien katselun jälkeen oli aika aloittaa oppimispäiväkirjan päivittäminen viimeisestä vapaasti valittavan harjoittelun viikosta. Vaikeeta se oli tuhertaa tekstiä paperille kun mitään uutta ei oikeen ollu nähny saati oppinut ja samaa soopaa ei viitsisi joka viikko kirjoittaa. Mäksyn tullessa kotiin hän pusersi vielä muutaman lihaskuntoliikkeen ilmeisesti kotiohjelmastaan ja suihkun jälkeen liittyi Jennin seuraan kirjottamaan oppimispäiväkirjoja. Jep, taidettiin me puol sivua per pää saada tekstiä aikaseks, tai jotain sinne päin, tosi nihkeesti kuitenki. Pakattiin reput, tehtiin jotku leivät mukaan ja suunnattiin kohti koulua. Nettisaitteja tulis ehtii päivittää vielä ennen uuteen harjoitteluun lähtöä. Kiire, kiire!

Jolkoteltiin koululle jalan. Tietokoneluokissa oli helvetisti porukkaa mutta ämpättiin väkisin ittemme joillekin koneille. Pakko se oli nettiin päästä kun kerran sinne asti oltiin tultu. Ensin oli pakko tarkistaa s-posti, koska tiedettiin, että sinne olis tärähdelly viestiä nyt ainaki 10-Korhoselta, koska hän ei ehtiny kommentoida edellisiin oppimispäiväkirjoihimme mitään ennen hiihtolomaa (teil on vissiin siel ollu joku sellanen, tai siis niillä, ketkä ei oo harjottelussa..). No olihan sitä mailia tullu. Pitäs kuulemma ottaa enempi selvää asiakkaiden diagnooseista ja tutustua johki dementiasivustoihin ja tarkempiin dementian alakäsitteisiin. Pyh, dementia kulkee jo valmiiks näiden muijien verissä ni mitä sitä enempää tutustumaan. On ihan elävää esimerkkiä nähty hyvinkin läheltä ja se saa riittää. Sitä paitsi se kenttä meillä jo loppukin ni mitä sitä turhaan enää. Nojoo, oli sinne tullu muutakin viestiä..koskien meijän opinnäytetyötä joka edistyy huimaa vauhtia (lue:ei siis ole edistynyt yhtään since we came here). Tulostettin se viesti, oli sen verran karua luettavaa, että pitäs vissiin joku ilta oikeesti laittaa viisaat päämme yhteen ja tuhlata ees pieni hetki ajasta senki paskan suunnitteluun. Ei hyvältä näytä tällä suunnalla siis. Muuten ei ehitty ees kavereiden kanssa juurikaan jutella tai häiriköidä galleria/naamakirja akselilla, koska aikaa oli todella vähän jäljellä ennen Patrician tapaamista. Ei oikeen tiietä saatiinko ees kaikkia kuvia päivitettyä blogiin ku netti tilttas kriittisellä hetkellä, mutta lisätään niitä myöhemmin jos ei ole onnannu. Pahoittelemme mahdollisia viivästyksiä.

Meeting Paten kanssa oli 15:30. No oltiin sen huoneessa ehkä joskus 15:40. Aletaan siis oppia paikallisten tavoille! Se oli luurissa ja pyys meitä odottaa kaks minuutia. No odotettiin. Sitten oliki aika lähteä. Siinä kävellessämme autolle Pate kyseli meijän Clinical reporteista ”Have you already sent it to me?” …”Ööömmmhhh, not yet” ..”Don’t forget it”. No ei missään nimessä unohdeta. Johan ne on melkeen valmiina odottamassa vaan send the e-mail napin painallusta (Mäksyllä otsikot kirjotettuna, Sundvallilla ei edelleenkään sanaakaan). Katellaan millon neki ehtis riipasta. Onneks se on tän viikon Espanjassa kuulemma ni ei pääse ainakaan huutelee niiden perän. Oikeen hyvä homma. Automatkalla Pate selvens vähän mitä tuleman pitää. Harjottelu alkaa klo:15.30 ja loppuu abou 20.00. Ei taas oikeen tiiä pitäskö itkee vai nauraa. Voidaan kertoa, että nettiin ei varmaan päästä sitäkään vähää mitä tähän mennessä ollaan päästy, saati kenenkään kaverin kanssa tuskin tulee enää vaihdettua mesen välityksellä sanaakaan, koska tästä päivästä lähtien ei päästä ku aamusin koneelle ja sillonki vaan jos on paska ilma koska hyvät ilmathan on pyhitetty auringon palvonnalle. Että moro vaan kaikille, jutellaan sitte huhtikuussa lisää! Mutta nii, päästiin muutaman mutkan kautta vihdoin Oeirakseen. Jeee, maltetaan tuskin odottaa uuden harjottelujakson alkamista!

Patricia kaahasi autonsa johonkin parkkiruutuun vaaleanpunaisten kerrostalojen väliin. Ei ollut ihan varma, missä kohti tää meijän harjottelupaikka mahtoi olla. Siinä sitten hetki pyörittiin talojen pihamailla ennen ku oikea ovi löytyi ja astuttiin vastaanottotiskin eteen.

Tää harjottelupaikka on sit ihan oma lukunsa. Meidät esiteltiin harjoittelun ohjaavalle fysioterapeutille ja parille fysioterapiaopiskelijalle, jotka myös ovat suorittamassa harjoitteluaan kyseisessä paikassa. Meille esiteltiin myös hieman muuta henkilökuntaa vastaanottotiskin takaa ja näytettiin paikkoja. Ei mikään kovin iso paikka, mutta välineitä löytyy edellistä paikkaa runsaammin. Kolme huonetta, joissa yhdessä on hydroterapia allas (ei tosin tällä hetkellä toiminnassa), toisessa (isoimmassa) paljon erilaisia välineitä ja mm. kuntopyörää, stepperiä ja crosstraineria ja jotain kuntosalivehkeitä (aika pieneen tilaan tumpattu) ja kolmannessa nojapuut ja sit joka huoneessa ”plinttejä” (samaa tasoa kuin edellisessäkin paikassa) sermeillä varustettuina. Meidät ohjattiin tietysti ensin ”pukuhuoneeseen” vaihtamaan vaatteet. ”Hipsut” pukuhuoneen päällä sen vuoksi, että tää pukkari oli 1/3 meijän koti-vessasta ja siellä pitää paitsi vaihtaa ja säilyttää vaatteet myöskin evästää! Että sellanen tilaihme. Lupaava alku.

No siitä se helvetti sitte vaa paheni koko ajan. Meille selvis hyvinki nopeesti et tullaa viimeistää ens viikon alusta olemaa niin pahasti ja yltäpäältä kusessa kun vaan pieni ihmispolo voi ikinä olla. Hanna ohjattiin toisen opiskelijan luo ja Jenni toisen ja sit meille sanottii: ”Tän ekan viikon seuraatte näiden toimintaa ja koska nää toiset opiskelijat ei enää ens viikol oo täällä ni teidän pitää hoitaa niitten kaikki asiakkaat” Joo joo, piece of cake! Ei ihan tienny minkä tortun ne meille lykkäs! Eli viis asiakasta per päivä, huhheij. Tässä harjottelussa ei enää istuta näköjää seinäruusuina ja heitetä läppää ohikulkeville. Meille kävi hyvinki nopeesti selväksi että se ohjaava fyssari käyttää opiskelijoita ilmasena työvoimana, koska opiskelijat hoiti siellä kaikki työt. Jossain vaiheessa tää ohjaava tuli sanoo Jennille: ”Seuraava asiakas on tosi tärkee tälle klinikalle, vaikutusvaltainen mies, jolla on paljon rahaa ja se on pakko pitää tyytyväisenä!” Aijaa, pikkupaineita. Ja: ”teiän pitää nyt tehdä kovasti töitä ja olla firmalle eduksi”. Hei oikeesti, ei me haluta paineita jostain ”harjottelusta”. Ei tää oo enää kivaa.

Niil opiskelijoilla oli melkein koko ajan 2 asiakasta yhtä aikaa, esimerkiks ku toinen sai tns:iä, toista hierottii tai ohjattii liikeharjoitteita. Hei apua, mistä me osataa keksiä noille harjoitteita moneks viikoks, mistä me tiedetää noiden sähkövehkeiden säädöt, miten me muka kirjotetaa niist jotain raportteja englanniks, miten me voidaa ymmärtää asiakkaita tai niitten kipujen taustoja, miten me osataa suunnitella kuntoutus niin että ne paranee eikä joudu uudestaa lasarettii, kuka meitä neuvoo? Öö, oliskohan joskus pitäny olla koulussa hereillä? No ei paljon enää auta, ku paskat on jo housuissa! Kuten jo äsken todettii, nyt ollaa kyllä korviä myöten suossa! Saatiin tänää jo hieman hieroa, mobilisoida, antaa tenssiä ja Jenni antoi jopa laseria! Jep, siinä muija istu hitsaajan lasit päässä ja laseri kourassa ja törkki sitä ukon akillekseen. Piti tarkistaa toiselta opiskelijalta miten sitä siihen kuuluu hieroa. ”Ei ei, pidät sitä vaan paikoillaan!” Nii just, kuhan tarkistin. Varmaan paranee senki äijän kantapäät saati akillesjänne.

Hei mitä me tehää siellä 6 viikkoa?! Se paikkahan on konkurssissa sen jälkee. No kieltämättä varmaan paljon opettavaisempi paikka kuin edellinen, mutta että näiden muijien käsiin annetaan kaikki asiakkaat hoidettaviksi onkin jo todella huono läppä. Jos me tää kuus viikkoa selvitetään ni ollaa oikeesti varmaa aika hyviä fysioterapeutteja! Muuuutta siihen nyt on vielä matkaa, enää 5 viikkoa ja 4 päivää. Eikä siinä mitää jos ne samat asiakkaat olis meillä koko 6 viikkoa ni voitais joka kerta antaa samat hoidot, mutta Mäksy esimerkiks saa ens viikolla jo 2-3 uutta asiakasta. Ja muutenki noil asiakkailla on vaa joku tietty aika aina hoitoja. Et siinähän sitte tutustutaa lähetteisii ja kiputiloihin. Eihän siinä mitää, jos olis Suomessa, ku lähteitä löytyy joka puolelta ja kansiot (tai laatikot ja repun pohjat) pursuu materiaalia.. Mut eihän meillä täällä mitää kirjahyllyä oo mukana, The physiotherapists pocket book tulee niin kulumaa puhki ku paniikissa sormet hiessä sitä selaillaa.. Ai nii ja sit viel sellaiki ongelma, et harjottelussa ei ehi pitämää taukoa! Ne tytöt sano et niil on maksimissaa 5 minuuttia aikaa 5 tunnin aikana käydä tauolla sillä aikaa ku joku mamma on laitettu piuhoihin. Että sellanen mesta, vittu mitä paskaa!

No eiköhän siinä ollu taas jonku verran alustavaa kuvailua tulevasta harjoittelusta, odotamme sitä niin kovin innolla. Joo työpäivä päättyi kasin pintaan eli olimme siellä n. 4 tuntia ensimmäisenä päivänä. Ohjaava pakotti opiskelijatytöt ajamaan autollaan meidät kotiin vaikka asuvat ihan eri suunnalla, eli ei hajuakaan, millä huomenna löydämme sinne harjoittelupaikkaan uudestaan.

Oltiin kotona ennen puolta ysiä. Tänään olis uintipäivä, mutta eihän me sinne heti voitu mennä, vasta ysin jälkeen olemme tervetulleita sinne. Laamattiin, datailtiin ja mutusteltiin vitutus suklaata (koska viinaa ei ollut saatavilla) tunnin verran ja puol kympin aikaa saatii suunnattua ahterit kohti uimamestaa. Vastaaotto-/uimavalvoja-/hengenpelastajapoika siinä vähän pyöritteli silmiään, oli varmaan luullut ettei enää tultais. Ikkunasta kateltiin ennen pukkariin menoa, että jonkun verran olisi tällä kertaa uimareita, mutta altaaseen mennessämme saimme taas valita mieleisemme radat sillä muut olivat kadonneet johonkin. Siinä puolisen tuntia polskittiin tuskissamme, mutta sitten saimme altaaseen musiikkia ja miehiä joten tuskat helpottui ja uinti alkoi taas sujua :D Siis hengenpelastajapoika laittoi musiikin päälle ja hyppäsi kaverinsa kanssa altaaseen. Vartin verran vielä sohlasimme ennen kuin ulkaltauduimme vyöryttämään massamme suihkun puolelle.

Kotona siis joskus 23 aikoihin. Että semmonen päivä. Iltapalaksi kaakaota ja muromössöä. oletus on että torppa pimenee puolen yön aikoihin.

Ps. Miguel, do you know anything about physiotherapy? Because we don’t!