”Happy” Valentines day!

DAY 32 (14.2.2008)

Herättiin taas tuttuun aikaan, tiiätte jo monelta. Mätöt naamariin ja menoks. Taas oltiin niin tipalla lähetty liikkeelle, ettei ollu kaukana bussista myöhästyminen. Oltiin ehkä 5 sekuntia oltu pysäkillä ku bussi kurvas kohilleen. No mutta ehittiin kuitenki. Junan kanssa ei mitään ongelmia, niinku ei koskaan kuhan ehtii vaan ajoissa bussiin.

Aamulla oltiin taas kattelemassa hönkijäryhmää. Samoja harjotuksia ne taas teki. Välillä käyttää jotain kepinpätkää käsien välissä ku ne niitä käpäliään nostelee. Se fyssariki kyseli meiltä jo, et joko muistatte mikä on seuraava liike, muistettiin. Että niinkin mielenkiintosta. Tunnin jälkeen fyssari pyys meijät huoneesta vähän syrjempää, sil oli jotain asiaa. Jaahas, no ei ois heti arvattu kyl. Se oli jutellu poikansa kanssa (29v., pitkä, sinkku, arkkitehti…) että josko sillä ois aikaa näyttää meille paikkoja Portugalis ku ollaan yksin täällä?! Joo, ei tiietä mistä se sen repi, että ollaan yksin. Tai siis ollaanhan me yksin mut ei yksinäisii :D ja osataan kyllä liikkua ihan itekseenki ilman apua, mutta enivei. Hän sanoi antavansa poikansa s-postiosotteen, mut oli unohtanu sen nyt vaan kotia. Tuo kuulemma myöhemmin viikolla. Kauheen kiva ku meistä pidetään näin hyvää huolta! Päätettiin sitte tän jälkeen pitää kahvitauko ja koska oltiin tultu siihen tulokseen että Sicalin automaatista tulee aina samaa paskaa eri nimellä, mentiin suosiolla kahvioon kahville. Saatiin hyvää ja kunnon kahvia, jes! Ensimmäinen kerta kuitenki tällä viikolla,tai ylipäätään koko harjoittelun aikana. Nautinollisen kahvihetken jälkeen meillä oli edessä ei niin nautinnollinen hetki karjuvan mamman kanssa. Taidettiin viihtyä sen luona maksimissaan 10min. Sattu oikeesti korviin ja ihan perkeleesti! Se oli kyllä nyt kehitelly uuden ”sanan” mitä huutaa, mutta se äänen volumiki oli noussu varmaan 50 desipelillä. Aivan sairasta. Onneks osaston fyssari sano meille ettei huomenna tarvi tulla sen luo, mikä onnenpotku! Ennen ruokatuntia (tunteja) meillä oli vielä luvassa 2. keroksen mummojen ryhmäjumppa. Tällä kertaa ryhmäläiset oli paljon parempi kuntoisia kuin tiistain ryhmässä. Kinttua nosteltiin ihan eri tahtiin ja tehtiin jopa melko vaikeita koordinaatioharjoitteitakin. Edelleen kuitenkin tuolilla istuttiin koko jumpan ajan, mutta parhaimpia harjoitteita ehdottomasti oli mielestämme istuma-asennon korjaaminen sekä tuolilta ylösnousut toki myös. Koskaan ei olla suomessa nähty kenenkään fyssarin teettävän harjoitteita, jossa mennään istumaan lösähtäneeseen tai vinoon asentoon ja harjoitteena on korjata asento, mieletön idea! Pitääkin käyttää jatkossa itsekin samaa. Ja olkaa hyvät vaan kaikki koulutoverit, ei kestä kiitellä vinkistä ;)

Vihdoin ruokkis. Aateltiin ettii vähän eri hoodeja ku samaista puistonpenkkiä, jossa joka päivä nautimme maittavat ateriamme. Lähettiin siis käppäilemään aivan vastakkaiseen suuntaan. Jonkin aikaa käveltyämme löydettiin ihan kiva puistonpahanen, jossa näytti olevan muutama penkki, johon paisto jopa aurinkokin. Oltiin just nuuskimassa siihen suuntaa ku viereisen talon yhestä ikkunasta huuteli joku timppa. Ei tiietä mitä, mut lähettiin hyvinki nopeesti liukenee. Suunnattiin tutulle ja turvalliselle puistonpenkille, jonne tosin oli kävelymatkaa reilu 10 min. Siinä sapuskapurkkeja avatessamme paikalle alkoi jolkotella sen sorttista koirarotua että. Ensin siinä kävi joku yksinäinen yrittäjä nuuskimassa meijän puntteja. Kai se yritti päästä loppupeleissä vaan osingoille meijän sapuskaan. Hän kuitenkin poistui aika nopeasti paikalta. Nautittuamme ruoantähteet loppuun paikalle purjehti kolme kultasennoutajaa. Jenni epähuomiossaan erehtyi silittämään tätä hurttaa ja siitähän ei sitten tullu loppua ollenkaan. Aina kun oli lopettamassa, koira pyörähti ympäri ja vaati lisää. Tää koira oli viel onneksemme pyöriny jossain paskaläjässä ennen saapumista meijän silitettäväks. Toisaalta ei taas jaksa yllättää yhtään..

Mentiin sitte takas harjottelupaikkaan. Hengailtiin yhessä hoitohuoneessa olevinaan kattomassa asiakkaita ku ei meil oikee mitää kunnon tekemistä ollu. Tutustuttiin samalla digitaalisen spirometrimittarin käyttöohjeisiin, ku paikalliset fyssarit ei sitä kuulemma osaa käyttää ja ei jaksa perehtyy ohjeisiin, ku ne on enkuks. Ei mekään niitä ohjeita montaa sivuu jaksettu lukee. Tekemällä oppii! Muutama hetki paineltiin nappia jos toistakin ni alkohan se vehe toimimaan. Ei nyt niin vaikeeta ollu! Pitää vissii varata joku ohjaustunti noille fyssareille, et voidaan opastaa senki laitteen käyttö. Hienoa opiskelijat! Siinä kun hengailtiin hoitohuoneessa ni rupateltiin samalla mukavia fyssareiden kanssa (siis niiden niistä, jotka uskaltaa/osaa meille englantia puhua). Ei oikee tiietä mistä ne taas repi aiheeks poikaystävät. Ei meil sellasia oo! No nehän innostu taas.. Yks fyssari alko heti mainostaa poikiaan. Joopajoo, oltas kuulemma just sopivia niille :D Oisitte ollu kuulemas ku sinne huoneesee sytty melkeen sota! Tää aamunen hönkäryhmän fyssari alko heti huutelee, et hänen poikansa on paljon pidempi ku tän toisen fyssarin pojat. Kas ku eivät tapellu kummalla on komeemmat pojat (se meitä ois saattanu jopa kiinnostaakki). Ihan paras oli, ku hönkäryhmän fyssari paino saman tien luuri kädessä pois siitä huoneesta ja hetken päästä se anto sen poikansa sähkäriossan meille :D huhhuh, ehkä me vaan ollaan niin ihanii, et nää haluis meijät sukuunsa! :D Tai sit ystävänpäivä on sekottanu totaalisesti niiden päät..

Iltapäivä jatkui vielä! Boss-fyssari rantautui huoneeseen epäonneksemme ja vinkkaili siihen malliin meille, että pitäs mennä juttusille. Nooh, mehän siitä sanaharkan keskeltä hipsasimme johtajan puheille häntä jo valmiiksi koipienvälissä. Aluksi hän kyseli mukavia, miten menee, onko kaikki ok jne. Sitten hän sanoi, että meijän pitäs mennä vielä iltapäivällä vanhusten kanssa seuraamaan jotain sotilaskuoroa ihan vaan Valentines dayn kunniaks (ainiin, tänää tosiaan on ystävänpäivä..meinas melkeen unohtuu ku kännyköihinki tulvinu niin paljon viestejä kavereilta). Hän saattoi myös kysäistä viime viikon osastoraporteista, no oltiinhan me ne tehty! Selitettiin siinä ku ei oo printteriä sun muuta ni ei oo pystyny tulostaa niitä (vittu mitä paskaa). Onneks oltiin väännetty ees jonkimoiset ala-astetasoset reportaasit. Tungettiin sitten tikkua bossin tietokoneeseen ja hän nopeasti lukasi (ääneen) kummanki tuotokset. Ei ollu ihan vissii sitä mitä se odotti :D Yllättävä käänne. Jonku kirjan se anto meille mistä pitäs kuulemma viel tarkemmin lukee jostain palliative caresta. Jepjep, ja kuinkakohan monta sanaa tullaan taas lukemaan..jos nyt vaikka suomentas eka mitä toi tarkottaa..

Lähettiin sitte vielä toiseen rakennukseen kuuntelee sitä kuoroo vanhusten ja muiden opiskelijoiden kanssa (paikallisii, jostain Universidad Atlanticosta). Mentiin jostain niin maan alta niiden pyörätuolien kanssa, et oltiin ihan lost saman tien. Jenni kovasti uhos et tää reittihän on vaan yks suora, löydetään helposti takas. Näinköhän. Saavuttiin määränpäähämme noin 10 min kävelyn jälkeen jossain ihme tunneleissa. Paikan päällä oli sen sortin enkeleitä että. Yks oli varsin hemaseva neitokainen, sellai kunnon blondipehko, lyhkänen hamonen, oikeen kauniit kultaset siivet ja kaikki hepenet viimosen päälle. Ainoo miinus täs neitokaisessa oli todella karvaset käsivarret ja jalat. Sen turpaki oli täynnä jonkisortin sänkee. Mister Valentine’s angel. Harmitti niin paljon ku ei tullu kamera mukaan. Ois tullu vuosisadan otoksia! Mut nii se konsertti. Oli joo ihan hyvä vaikka sanaakaan ei tajuttu saati osattu laulaa. Kaiketi ne jotain tunnettuja kipaleita oli ku koko muu yleisö villiinty niin, et hyvä ku mummot pyörätuoleissaan pysy. Seisomaan kykenevät ei seisonu, ne tanssi ja pomppi. Latistettiin siis ehkä olemuksellamme vähän tunnelmaa, mut häivyttiinki sieltä muutaman tovin jälkeen. Meillä oli kiire junaan, tai ainaki niin me sanottiin näille muille opiskelijoille ja jätettiin mammat niiden hoiviin. Lieneekö kellekään yllätys että eksyttiin. Lähettiin kyllä ihan oikeeseen suuntaan mut ensimmäinen lasiovi tuotti meille jo suuria ongelmia. Ei saatu sitä auki. Onneks sieltä takaa tuli joku osaavampi pappa joka kovasti huus meille neuvoja, tajuttiinko? Ei. Jotain summerii se soitti ja ovi avautu, helppoa. Sitte oltiinki ihan oudon näkösessä huoneessa. Oltiin ku Liisat ihmemaassa ku kierreltiin niitä ovia ja katottiin et minkähän niistä vois avata tai mistä me oltas ees voitu tulla. Ei mistään. Pappa jatko huutamista, varmaan koitti taas ohjata mistä pääsee minneki mut ei tajuttu. Katsottiin sit siinä vaiheessa ku junan lähtöön oli 10min aikaa parhaimmaks mennä kerros ylöspäin ja ulkokautta tutuille vesille. Kiellettyä, mut nyt oli hätätapaus!

Nopee kuteiden vaihto ja vauhdilla ulos. Juna oliki jo pysäkillä ku asemalle saavuttiin. Nopeesti tungettiin kolikot lippuautomaattiin ja juosten kohti laituria, missä juna jökötti. Ihanaa ku just ihmiset oli päässy pois junasta ja niitä virtas valtoimenaan vastaan. Väisteltiin niitä ku harhautustreeneissä konsanaan. Vihdoin laiturilla, napinpainallus junanoveen (ovenavausnappula) ja junaan. Näinkö tosiaan.. Eeeehei, junahan lähti siitä käsien alta kohti Cascaisia. Kuinka siistiä?! Noh, mutta eihän seuraavan tuloon ole kuin 30 min. Kaivettiin MP3-soittimet esiin ja istuttiin hiljaa koko puol tuntii. (joo, voitteko kuvitella: hiljaa!) Voidaan kertoo, vitutti. Seuraavan junan ohi ei sentään nukuttu. Oltiin kärppinä aitiopaikoilla, jotta ehittäs ainaki bussiin joka kurvais koulun ohi. Tosiaan aateltiin mennä koululle kattoo kuinka paljon nettisaiteille on tulvinu ystävänpäivätoivotuksia kun puhelimet on ollut kovinkin hiljasena koko päivän. Junamatka meni hyvin ja siitä säntäys bussille. Just oliki lähössä yks koulun ohi pörhältävä busa. Oltiin parin metrin päässä ovesta ja ovet menee kiinni. Ei jumalauta voi olla totta! (Anteeksi tämä kielenkäyttö). Onneksemme bussikuskit on tääl maailman ystävällisimpii ja nappaa ihmisii lennostaki kyytiin. Hän siis avasi ovet ja pääsimme onnellisesti matkaan kohti koulua. Hyvä ystävänpäivää vaan bussikuski!

Koululla ei taas meinannu toimii mikään kone. Vihdoinku päästiin internetin ihmeelliseen maailmaan, mesessä ei ollut lähestulkoon ketään kenen kanssa vaihtaa kuulumisia. Onko teillä muutakin elämää? :D Muutkin saitit oli yllättävän tyhjillään varsinkin ystävänpäiväviesteistä. No se onkin vaan jenkkien hömpötystä, niinki joku harjottelussa meille sanoi. Tultiin siihen tulokseen ettei meillä suomen päässä vissiin enää kovin montaa ystävää ole, pahasti näyttäs siltä. Ollaan oltu täällä niin pitkään, että meidät on jo unohettu. Äidit onneks vielä muistaa, ja muutama muu. Päiviteltiin kuitenkin vähän meille rakasta päiväkirjaa (tuskin sitäkään enää kukaan jaksaa lukea), jotta tietäisitte miten meillä menee täällä. No hard feelings! ;) Lähettiin kotia seiskan ja puol kasin välissä, jotta ehittäs vielä puntille, ajoissa.

Kotona vedettiin naamariin jotku hedelmät ja painuttiin Complexo desportivoon puntille. Paikanpäällä oltiin tosiaan vasta klo:20.00 joten puntin pituus taas hieman kärsi aikataulumme takia. Pumpattiin rautaa kuiteskin reippaasti yli tunti. Saatiin taas ihan rauhassa treenata, oltiin ainoot asiakkaat. Eikä muuten ollu eka kerta! Vähän niinku ois privaattisaliki, uimahallin lisäks :D

Kotiin tultuamme kummasteltiin, ku oman huoneen valo ei meinannu mennä päälle ei sitten millään. Eikä mennykkää. Viimesetki kaks lamppua, jotka siinä palo, oli poksahtanu paskaks. Hurraaaaaa!! Onneks meillä on yks unilamppu, joka anto ees pikkasen meille valoa elämään. Voidaan kertoo, et tuolta huoneen peräkulmilta oli aika vaikee googlettaa kamoja. (eli niin iso huone meillä!) Ollaan suunniteltu lamppujen ostoa jo pitkään. Tos meijän kristallikattokruunus on paikka 10 lampulle ja 2 niistä on antanu meille pientä valonsädettä tähän päivään mennessä. Nyt ois vissiin korkee aika oikeesti ostaa niit tuikkuja lisää. Huomenna siis lamppuostoksille..muiden ostosten lisäksi. Kohteena on nimittäin työpäivän jälkeen Lissabon ja jokin uusi shopping center!

Herätyskellon näytti asennettaessa herätystä 7h 10min..

Ps. Miguel, Happy Valentines day! Can you please buy us some chocolate?


Tässä lopuksi pieni ystävänpäivätoivotus kaikille rakkaille ystävillemme:

Ystävät ovat kuin pierut.
Niitä on äänekkäitä ja hiljaisia
Joskus ne häiritsevät,
mutta kuitenkin lopulta helpottavat elämää kummasti.
ihan kuin pieru sinäkin tuot minulle lämpimän tunteen.

Hyvää ystävänpäivää! - Hanna & Jenni :D -