It´s a rainyday

DAY 36 (18.2.2008)

Ehkä paskin yö ikinä. Herättiin varmaan 10 kertaa yöllä ku ei oikee tiietty onks tääl syttyny joku sota vai mitä tapahtuu. Ukkosti niin maan perkeleesti että! Nyt tiietään myös miks Mariana sano et ottakaa sadetakit mukaan. Vettä tuli edelleen taivaan täydeltä ja taukoamatta, koko yön. Herättiin siis tosi virkeänä uuteen viikkoon. Konttimme nousi sängystä ennätysmyöhään 7:38. Kiirettä siis piti, mutta silti lähdimme kohti bussipysäkkiä aikaisemmin kuin minään muuna aamuna, aamupalat oli pakattu kylläkin nyytteihin mukaan.

Päätettiin kokeilla uutta taktiikkaa. Oltiin la-su yönä pyydetty taksikuskia jättämään meidät yhelle pysäkille ja pienessä tuiskeessa löydettiin oikeen käyttökelponen oikoreitti lähemmälle pysäkille kun mitä oltiin aiemmin käytetty. Päätettiin siis nyt aamulla mennä sinne. Oltiin pysäkillä varmaan 8:05 about eli todella hyvissäajoin kun bussimme kuuluu tulla siinä 10 yli suurin piirtein. Ei tullut. Mietittiin siinä, josko nää paikalliset on menny tästä vesisateesta aivan sekasin ja bussit juuttunu mutakuoppiin. Hypättiin seuraavaan Cascaisiin menevään busaan ja pieni pelko persuksissa jännitettiin ehitäänkö enää junaan. Ehittiin ku juostiin koko matka bussiasemalta juna-asemalle. Hyvä aamuspurtti taas vaihteeks. Toivottavasti huomenna bussit kulkis jo oikeeseen aikaan!

Harjottelussa mentiin taas aamusta mukaan tuttuun ja turvalliseen ryhmään, jossa ollaan aina jumpattu ite mukana. Niin tänäänki. Tuli sitte spurttiosion lisäks tehtyä vähän lihaskuntoakin siihen aamutuimaan. Ainaki herää jos ei muuta. Tän jumpan jälkeen the boss fysioterapeutti huuteli että se haluis jutella meijän kanssa. Tällä kertaa vaan tämän viikon aikataulusta. Voidaan kertoo, ettei silmä levänny siinä paperissa. Ma,ke,pe 9:15-16:00 ja ti,to 10:00-17:00. Siis mitä aikoja noi nyt on? Todella huono läppä, et ti ja to joutuu viiteen asti töissä, ikäänku meillä ei ois parempaaki tekemistä. Aikataulussa oli muitakin muutoksia viime viikkoon. Sen tiesimme, että tällä viikolla seuraisimme 3 kerroksen asiakkaiden fysioterapiaa, mutta sitä emme tienneet, että antaisimme ultraa joka päivä erinäisille asiakkaille. Mitens noi kudosvaurion paranemisprosessit menikää? Millos piti antaa sykkivänä ja millon jatkuvana? Milläs watti määrällä ja kuinka kauan? Help us!

Noh, täähän osottautu sit ihan peace of cakeks. Fyssari tyrkkäs meille laitteen käteen valmiilla asetuksilla, näillä mennään. Kyseltiin siinä vähän, et mihin perustuu nää säätövalinnat; ”I thinks these are quite good, I’m not sure..” Hommahan on siis harvinaisen selvä. Annettiin tätä ultraa ensimmäiselle asiakkaalle kantapäihin, joku ongelma sil oli vissiin kantaluun kanssa, ei oikeen päästy selville sen tarkemmin. Ja koska portugalia ei vielä toistaseks osata kauheen sujuvasti, ei pystytty myöskään kysyy asiakkaalta miltä se tuntu. No can do.

Tän session jälkeen oli vuorossa joku ryhmä. Tää ryhmä toteutettiin jumppasalissa ja siellä oli penkkiä penkinvieressä. Mielenkiintosta. Noh, kolme tyyppiä sinne oli alkamisaikaan mennessä saapunu paikalle. Ohjaava fyssari kerto vähän tyyppien taustaa; ”This first one walks good, second one ..hmm, somehow and third one walks and falls” Että sellanen ryhmä. Pikkuhiljaa populaa alko ilmestyä tunnille tiputellen. Tunnilla siis kaikki oli sen verran huonokuntosia, että osa harjoitteista tehtiin tuolilla istuen, osa puolapuista kiinnipitäen. Tuolit oli kokoajan siinä lähellä jos vaikka sattuu väsähtämään kesken jumpan. Katottiin siinä tovi yhen mamman ja papan toimintaa. Tää pappa sairasti kevyttä dementiaa, sillä se ei muistanu mitään liikkeitä (tai sitte se oli vaan tosi laiska) vaikka ne oli 3 sekunttia sitte näytetty ja opastettu suullisesti. Onneks tää viereinen mummo oli erittäin skarppina ja toisti aina ohjeet saman tien huomattuaan papan laiskottelevan. Jos ei suullinen ohje auttanut, tuli hyvinkin nopeesti napakka läiskäsy raajalle, jota pitäs liikuttaa ja erittäin vihanen katse perään. Äänensävykin saatto muuttua ja hieman volumintaso nousta. Fyssari kerto tunnin lopuks et tää kaksikko on aviopari (kaskas, melkeen ois voinu päätellä sen itekki) ja että ne ei voi kulkea missään ilman toisiaan, tai siis lähinnä ilmeisesti tää pappa ei voi. Sen verran kujalla se taitas olla ilman mammaansa :) Kovin herttasta.

Tän ryhmän jälkeen oli vuorossa safkis. Jes. Ainoo, mikä oli melkosen nihkeetä oli se, että joutusimme viettää sen ensimmäistä kertaa sisällä, ja vielä tässä kyseisessä rakennuksessa (ilma siis ulkona oli edelleen hyvin epävakaa). Eväät esiin ja suunnattii kohti kahvihuonetta. Ei oikeen tiietä, mikä niissä meijän salaateissa oli niin outoo ku jokanen huoneeseen tulija mulkas hyvinkin tarkasti kulhoihimme. Siinä ne päivitteli kuinka hienot sapuskat ollaan tehty ja kyseli että ollaanko hyviäki kokkeja. Siis kyllä, kuinka vaikeena ne pitää erinäisten vihannesten pilkkomista (siis onhan meijän salaatissa toki muutakin kun pelkkii vihanneksia), heittämistä kulhoon ja kevyttä sekottamista? Ei se meijän mielestä mikään ylitsepääsemätön juttu ainakaan oo, aikaa se kylläki vie ihan liikaa.. Salaatin hävittyä kulhoista parempaan talteen oli varmaan tunti ruokkista jäljellä. Jes, mitäs sitä keksis. Oltiin niinki tarmokkaita, että kaivettiin muistiinpanovälineet ja liput ja laput esiin sanakirjoja myöten. Ensimmäinen puoltuntia väriteltiin kalentereitamme ja kirjoteltiin sinne erinäisiä tärkeitä viikon tapahtumia (esim. New Erasmus Studend Party <- Vittu mitä paskaa, paskimmat bileet ikinä!, Kiitti letuista neekeri, toivottavasti tulee käyttöä puhelimelle!Vittu mitä paskaa). Toinen puolikas taidettiin käyttää johonki vähän järkevämpään. Jotain artikkeleja ne meille anto mitä siinä koitettiin sitte tavata.

Iltapäivän ohjelmassa (2h) oli seurailla yhen fyssarin asiakkaita ja antaa yhelle asiakkaalle ultraa polviin. Asiakkaalla on kummassakin polvessa kulumaa. Sattuu kuulemma perkeleesti kävellä varsinki ylämäkeä ja rappusia ylös. Tää ultralaite, mitä tähän rouvaan käytettiin oliki todella edistynyttä teknologiaa. Siitä pysty valikosta valitsemaan diagnooseittain niitä ohjelmia, ja sitte se syötti sille diagnoosille sopivat säädöt laitteeseen. Ei siis taas tehty muuta ite ku pyöritelty äänipäätä 6 min asiakkaan polven tienoilla ja näytetty ammattilaisilta. Iloksemme tää mamma osas jopa jonku sanan englantia, hurraa ensimmäinen asiakas, jonka kanssa pysty jo keskuustelemaan hieman korkeemmalla tasolla kun Sí tai não. Mutta siis vaan hieman. Kun asiakas oli redi, palloiltiin taas siel huoneessa niin toimettoman näkösinä, että meille sanottiin et voidaan mennä tekemään kirjallisii töitä. kello oli niin vähän, ettei heti kehattu lähtee kotia, jos vaikka boss näkis ni piirreltiin viel muutamat kukkaset ennen kotiin lähtöö. Ei me kyllä paljoo kolmea pidempään siellä viihdytty..

Oltiin suunniteltu, että harjottelusta mennään suoraan koululle koneille. Pakkohan se melkeen oli ku 5 päivää päivittämättä rakasta päiväkirjaa, ja tiiettiin kyllä, että janositte uusia tekstejämme, mutta viikonloppuisin ei valitettavasti millään päästä koululle (kai) ja muuten ollaan vaan oltu niin pirun kiireisiä. No oli miten oli, bussit ei menny taaskaan niinku ois haluttu ni käytiin CascaisVillassa ostaa evästä koululle, 2 vesipulloa, 3 mandariinia, omenan viipaleita ja pari sämpylän känttyä (dieetti edelleen meneillään). Näillä mennään.

Koneella käytiin heittää 10-Korhoselle parin viikon oppimispäiväkirjat (jepjep, oikeesti oltiin panostettu niihin koko sunnuntai), muuta asiallista ei vissiin taidettu laittaa. Päiviteltiin blogia niinkun ehkä olette huomanneetkin ja päästiin rupattelemaan muutaman rakkaan ystävän kanssa (olis voinu kyl olla enemmänki kavereita onlinella sillon ku sinne ite sattuu pääsemään). Jossain vaiheessa joku mamma tuli läiskii meitä selälle; ”Hello, how are you?” ..Patricia. Iloksemme se ilmotti että olis tulossa huomenna käymään harjottelupaikassamme ja kattoo miten siellä menee. Vai niin, no sepä kiva. Käski meijän viel sanoo aamulla boss fyssarille että se on tulossa. Siistii, ettei se voi ite ilmottaa!

Kun tunteja internetin ihmeellisessä maailmassa oli vierähtänyt taas monta, liian monta, päätimme suunnata kotia kohti. Edessä olisi vielä urheilusuoritus tälle illalle. Kotiinpäästyämme meinas kuset valahtaa housuun kun huomattiin keittiön pöydällä olevan kämppiksen kirjottama lappu. Kummallakin sama ajatus päässä; ”Helvetinmoinen saarna ku ei olla suoritettu viime viikon siivousvuorojamme” Mutta eiiii ihan, näin se meni:

”Hello.
This week is me washing the bathroom but I’m going home for this week and return next Monday. I promise that next week I will clean the kitchen (it’s my turn) and the bathroom. So ..Hanna will not clean anything next week. Sorry my English :)

Have a great week!!!

Ps. I hope that you don’t need anything from me… but if you do, this is my mobilephone ********

Paula”

Että sellasta. Ei paljon harmita, saa elää rauhassa ilman huutoo mistään tiskivuorista tai hiekanmurusista lattialla ja Hannan siivousvuoro siirty vielä seuraavaltaki viikolta Paulalle. Ei paskempi nakki. Nii ja hei, ei me olla ainoita täs talos jotka ei osaa englantii, as you can see!

Mutta päivä tai oikeestaan ilta jatku vielä kevyellä uintisessiolla. Että saatas tähän meijän kuntoiluun jotain progressiivisuutta ni päätettiin rykästä tänään 45 min kertaheitolla. Meni yllättävän kevyesti, ei mitään ongelmia. Oltiin vähän aikasemmin liikkeellä tänään ja sen huomas uijien määrässä. Ei saatu omia ratoja ku vasta noin 30 min uinnin jälkeen. Pitää siis suosiolla vaan mennä myöhää polskii ni saa vetää ihan rauhassa.

Kun kotiin rantauduttiin takas, oli kello niin hurjan paljon, että äkkiä huomiset eväät kasaan ja samalla vähän iltapalaa.. Nukku-Matti vieraili hyvinkin nopeasti tässä torpassa..

Ps. Miguel, our house is empty now so u can visit us!