Hahaa, otsikko on sitte ihan läppä (niinku nää muijatki). Ihan että saatais teidänki sykkeet vähän kohoamaa. Ei saatu pihahdustakaan kaasua, joten räjähdysvaaraa ei päässyt syntymään…)
Herätys samaa paskaa ku ennenki. Erittäin vaikeaa. Noh, tänään olimme päättäneet olla juna-asemalla ajoissa, ettei tarttis joka aamu ottaa spurttia. No niinku arvata saattaa, ei ihan onnistunu. Eli: Oltiin siis pysäkillä ajoissa, jo heti tasan jälkeen. Aika nopeasti sieltä jokin bussi porhalsikin. Joku sellainen, jossa ei aikaisemmin olla vielä oltu. Mutta koska bussin keulassa luki Cascais niin ajateltiin leikkiä upporikasta ja rutiköyhää ja hypättiin bussiin. Aikaa junan lähtöön n.puoli tuntia, yleensähän bussit ajavat cascaisiin n. 15 minuutissa. Ei tämä. Tää kiersi varmaan Sintran kautta! Kaikki maalaiskylät lähiseudulla tuli kyllä kierreltyä, ei vaan välttämättä oltais haluttu suorittaa tätä sightseeing-kierrosta näin työpäivää ennen. Siinä vaiheessa, kun bussi kääntyi kolmannen kerran vastakkaiseen suuntaan kuin Cascais-kyltti osoitti, olimme menettäneet toivomme ja aloimme epätoivoisesti rukoilla, että ehtisimme edes seuraavaan junaan (sillä olisimme vielä melkein ehtineet harjoitteluun.). Tosi hyvä veto tähän bussiin nouseminen!! Hyvä tytöt. No, taas opittii uus juttu eli ei hypätä enää 462:seen, jos ei maatilamatkailu kiinnosta. (Pitäisköhän lisätä Annamaijan oppimispäiväkirjaan?!) Bussi pysähtyi Cascaisin juna-aseman eteen 8.33. Eli ensimmäinen juna lähtisi minä hetkenä hyvänsä. Toivo oli jo kauan sitten menetetty, mutta koska muutkin spurttasivat epätoivoisesti junaa kohti, niin ajattelimme myös kokeilla. Jennin lippuautomaatti yritti taas estää matkan tekoa, mutta eipäs onnistunut! Eli ehdimme kuin ehdimmekin junaan!! Kovia juttuja. Tuskin kuitenkaan jatkossa hypätään samaiseen bussiin.
Harjoittelupäivä oli hyvin kiireinen. Joo voitteko uskoa, kiireinen! Tai ei siis kirjaimellisesti ollu kiire, mutta aikaisempiin päiviin verrattuna. Aloitimme heti jumpalla. Pallot tyrkättiin heti käteen ja siinä jumpattiin hiki hatussa pallojen kanssa ja ilman palloakin välillä ensimmäiset 45 minuuttia. Onpa raskasta. Meinattiin jopa jättää kahvitauko väliin (!), kun oli niin paljon hommia. Mutta mummolla kesti niin kauan sukkien riisuminen, että fysioterapeutti ohjasi meidät kahville. (Oli huolissaan ku ei oltu juotu kahvia) Hyvää kahvia oli. Sitten veivattiin mummon kantapäihin ultraa, samoilla asetuksilla ku viime kerrallaki. Tajuttiin siinä sitten, että tää kyseinen ultra-mamma on sama tapaus joka läiskii miestään hetkeä myöhemmin alkavassa tuolijumpparyhmässä, kun ukko käy suht hitaalla. (Mut miehil ei yleensäkää oo kovin terävä aivotoiminta, ollaa huomattu) Ja siitä ultran jälkeen sitten kirmasimme yläkertaan huutavan mamman luokse. Arvatkaa, se oli hiljaa koko sen 7 minuutin ajan, kun sitä vatvoimme! No sillä taisi yön jäljiltä olla aika paljon rauhoittavia vielä veressä. Kyllä se jo pari kertaa hieman äänihuuliaan lämmitteli, mutta onneksi ehdimme pahimpien ääniaaltojen alta pois. Siis 7 minuutin kuntoutus tällä erää. Yliaikaa siis, koska meille oli sanottu että 5 minuuttia riittää.
Seuraavaksi oli tarkoitus kiirehtiä seuraamaan samaista ”jumpparyhmää” kuin maanantainakin eli mammoja jumppailemassa tuoleillaan, ylösnousua ja puolapuiden edessä kaikenlaisia harjoitteita. No ryhmää ohjaava fysioterapeutti kysyi siinä ennen tunnin alkua, että ollaanhan jo maistettu jonkun (ei saatu selvää kenen) syntymäpäiväkakkua. No eihän me oltu kerran juotiin kahvit kahviossa aamulla. No meidän oli kuulemma ehdottomasti mentävä ensin maistamaan kakkua ja vasta sitten liityttävä ”jumppakerhoon”. Kuulemma niin hyvää kakkua! No ei millään kehdattu kieltäytyä, joten siirryimme kahvihuoneeseen. Kakun maistuvuudesta voidaan olla montaa mieltä. Menihän se alas, mutta ei sitä nyt niin paljon olisi tarvinnut tuuletella. Tultiin siihen tulokseen, että portugalilaisilla on herkempi makuaisti, koska me maistettiin vaan kerma kakun päältä.
No se siitä kakkutarinasta sitten. Mentiin seuraamaan sitä ryhmää sitten. Siinä nosteltiin käsiä mammojen tahdissa ja samalla tusattiin omia jalkatreenejä kiinalaisten nystyräpallojen kanssa. Oltiin superahkeran näkösiä. No eipä se ryhmän fyssari paljon aktiivisempi ollu, siinä ne vittuili avustajan kanssa toisillee ja fyssari kiusas sitä myös englanniks, mikä oliki hyvä veto koska avustaja ei tajuu englantia. Ja ryhmäläisil on niin paha dementia ettei ne ymmärrä oikee ees portugalia… Aika rento tunti.
Ruokkis tähän välii, aamupäivä tulikin sykittyä aika kovasti. Ekaa kertaa kävi mielessä sellanen fiilis, et mahdollisesti ollaa töissä. Syötii siinä nopeesti salaatit, koska ahisti se muitten kattellinen kuolaus vieressä. Ei jaksettu loppuruokkista, 1,5 tuntia vaan pyöriä fysioterapian osastolla, joten hilppasimme työkuteissa maan alla kulkevaa tunnelia pitkin viereiseen rakennukseen. Kyseisessä rakennuksessa (sama jossa olimme edellisenä päivänä jumppaamassa) oli ravintolan ja kahvion lisäksi muutama lumppuliike mammoja ja pappoja varten, kampaaja ja kirjasto ja saattoi olla muutakin, ei liian tarkasti tutustuttu. Luettiin lehtiä eräällä pöydällä (tai siis katottii kuvat), mut ei voitu siinäkää kauaa olla ku viereisee pöytää istu joku astetta skitsompi ukko. Siinä se räyhäs aikansa ja hakkas paperitelineen paskaks… Ajateltiin suosiolla hakeutua muualle, ettei saada paperitelineestä takaraivoon. Ajateltiin jälkkäriksi vetää light-solerot, mutta koske niitä ei ollut jouduimme hieman lipsumaan jo ostamaan jotku double-triple-sairaasti kaloreita- chocolate-caramel-laihismagnumit. Nautittiin ne sitten ulkona auringon lämmössä! Joo, aurinkoki näyttäyty pitkästä aikaa ja heräteltiin jo toiveita paremmasta säästä. (Voidaan jo etukäteen paljastaa, että haaveiksi nekin toiveet jäi)
Valitettavasti jouduimme palaamaan aurinkoisesta ulkoilmasta kellarin kautta töihin. Iltapäivä ei sitten enää ollutkaan ihan niin rankka kuin aamu. Annoimme polvi-asiakkaalle ultraa 14 minuuttia (eli 7min per muija ja per polvi) ja lähdimme kotiin.
Tai ei siinä ihan lähitunteina kotiin päässyt. Mentiin taas suoraan koululle, tai sitten kun junat ja bussit ensin suostuivat meidät kyytiinsä noukkimaan. Koululla vierähti taas tovi, sähköpostiin oli ilmestynyt erinäisiä ikääntyvien intensiiviviikko viestejä ja muutama opettajakin oli meitä etsintäkuuluttanut. No kyllä ne jaksaa vielä pari päivää odottaa että vastataan. Eli päiväkirjan päivitys, facebookin päivitys, Suomen tilanteen päivitys viestimien välityksellä jne. Kyllähän siihen taas aikaa vierähti.
Ja ei koulultakaan vielä tajuttu kotiin kulkea vaan heitimme lenkin Lidlin kautta, pakko hakea pikkupäivitystä jääkaappiin. Mutta yllättävänkin pienellä budjetilla selvisimme tällä kertaa, ja haimme vain kaikkein akuutimpia tuotteita… Vesikanistereita, maitoa, mehua sun muuta diipadaapaa. Kotimatka ei meinannut millään loppua, ei muistettu, että Lidliin olisi niin pitkä matka. Kotona tusasimme harjoitteluun edellisen viikon raportit noin puolessa tunnissa ennen uimaan lähtöä, aivan mahtavaa kielitaitoa voidaan kertoa! Miglena (englannin opettaja) heittäis volttia ja hirttäis ittesä föönii ku näkis näitä meijän luomuksia.. Siitä clinical reportista tulee varmaan jotain todella huikeeta taideteosta, sen päivästä englanninkielen koukeroa että terve ja moro!!
No nii ja sitte vielä sinne uimahalliin. Ei millään oltais jaksettu sinne enää raahautuu, mut pakkohan se oli. Eli uimakamppeet kassiin ja menoks. Tällä kertaa siellä ei ollut ihan niin ruuhkaista kuin edellisellä kerralla, yksi onneton Ahtisilli meijän lisäks (ja seki ui hyvinki nopeesti kotiinsa). Alku tuntui hyvinkin hankalalta, koska paikat oli kipeenä edellisen päivän puntista. Mutta kyllähän se siitä helpottui kun vaan jaksoi sohlata eteenpäin. Uitiin 45 min, hyvää duunia tytöt.
Saavuttiin kotiin n.klo.22.45. Että sellanen päivä! Ja viel piti väsätä iltapalaa ja eväät harjotteluun. Siinä sitten muistettiin, että eihän meillä lämmin vesi toimi. Eli kaasupullojen vaihtoon! Ja koska tää asia on teitä pari päivää jo vaivannut, niin ei osattu vaihtaa ei! Parvekkeella oli pari butanokanisteria ja roudattiin ne sisälle, sitten vanhat ulos kaapista ja uusi vanhan tilalle. Ei toiminu. Tultiin siihen tuloksee et ne kanisterit siin parvekkeella oli ollu tyhjiä, koska ei tullu minkäänlaista elon merkkiä vedenlämmittäjämasiinaan. Vanhat takasin kaappii ja ne toiset takasin partsille. Joka tapauksessa tuloksena oli ettei saatu lämmintä vettä. Eli uudet astiat kaapista. Tiskivuori alkaa kieltämättä olemaan jo aika iso eli äiti-Mäkelällä on siinä ihan mukavan oloinen urakka viikonlopuksi. Eli tervetuloa vaan. Äiti: Läppä läppänä!
Joo no ei siinä mitään, jätettiin tiskit ja kaasupänikät rauhaan. Väsytti kieltämättä jo kovasti, aika paljon tänään sykittiin, siis yllättävänkin paljon (jopa töissä). Jenni yritti kyllä urheasti selittää ettei sitä muka yhtään väsyttänyt, mutta alle 3 minuutissa sammui liekki Sundvallinki lyhdystä! (Kaasut ihan finaalissa)
Ps. Hei Miguel! Nyt töppöstä töppösen eteen ja kaasun vaihtoon!
Herätys samaa paskaa ku ennenki. Erittäin vaikeaa. Noh, tänään olimme päättäneet olla juna-asemalla ajoissa, ettei tarttis joka aamu ottaa spurttia. No niinku arvata saattaa, ei ihan onnistunu. Eli: Oltiin siis pysäkillä ajoissa, jo heti tasan jälkeen. Aika nopeasti sieltä jokin bussi porhalsikin. Joku sellainen, jossa ei aikaisemmin olla vielä oltu. Mutta koska bussin keulassa luki Cascais niin ajateltiin leikkiä upporikasta ja rutiköyhää ja hypättiin bussiin. Aikaa junan lähtöön n.puoli tuntia, yleensähän bussit ajavat cascaisiin n. 15 minuutissa. Ei tämä. Tää kiersi varmaan Sintran kautta! Kaikki maalaiskylät lähiseudulla tuli kyllä kierreltyä, ei vaan välttämättä oltais haluttu suorittaa tätä sightseeing-kierrosta näin työpäivää ennen. Siinä vaiheessa, kun bussi kääntyi kolmannen kerran vastakkaiseen suuntaan kuin Cascais-kyltti osoitti, olimme menettäneet toivomme ja aloimme epätoivoisesti rukoilla, että ehtisimme edes seuraavaan junaan (sillä olisimme vielä melkein ehtineet harjoitteluun.). Tosi hyvä veto tähän bussiin nouseminen!! Hyvä tytöt. No, taas opittii uus juttu eli ei hypätä enää 462:seen, jos ei maatilamatkailu kiinnosta. (Pitäisköhän lisätä Annamaijan oppimispäiväkirjaan?!) Bussi pysähtyi Cascaisin juna-aseman eteen 8.33. Eli ensimmäinen juna lähtisi minä hetkenä hyvänsä. Toivo oli jo kauan sitten menetetty, mutta koska muutkin spurttasivat epätoivoisesti junaa kohti, niin ajattelimme myös kokeilla. Jennin lippuautomaatti yritti taas estää matkan tekoa, mutta eipäs onnistunut! Eli ehdimme kuin ehdimmekin junaan!! Kovia juttuja. Tuskin kuitenkaan jatkossa hypätään samaiseen bussiin.
Harjoittelupäivä oli hyvin kiireinen. Joo voitteko uskoa, kiireinen! Tai ei siis kirjaimellisesti ollu kiire, mutta aikaisempiin päiviin verrattuna. Aloitimme heti jumpalla. Pallot tyrkättiin heti käteen ja siinä jumpattiin hiki hatussa pallojen kanssa ja ilman palloakin välillä ensimmäiset 45 minuuttia. Onpa raskasta. Meinattiin jopa jättää kahvitauko väliin (!), kun oli niin paljon hommia. Mutta mummolla kesti niin kauan sukkien riisuminen, että fysioterapeutti ohjasi meidät kahville. (Oli huolissaan ku ei oltu juotu kahvia) Hyvää kahvia oli. Sitten veivattiin mummon kantapäihin ultraa, samoilla asetuksilla ku viime kerrallaki. Tajuttiin siinä sitten, että tää kyseinen ultra-mamma on sama tapaus joka läiskii miestään hetkeä myöhemmin alkavassa tuolijumpparyhmässä, kun ukko käy suht hitaalla. (Mut miehil ei yleensäkää oo kovin terävä aivotoiminta, ollaa huomattu) Ja siitä ultran jälkeen sitten kirmasimme yläkertaan huutavan mamman luokse. Arvatkaa, se oli hiljaa koko sen 7 minuutin ajan, kun sitä vatvoimme! No sillä taisi yön jäljiltä olla aika paljon rauhoittavia vielä veressä. Kyllä se jo pari kertaa hieman äänihuuliaan lämmitteli, mutta onneksi ehdimme pahimpien ääniaaltojen alta pois. Siis 7 minuutin kuntoutus tällä erää. Yliaikaa siis, koska meille oli sanottu että 5 minuuttia riittää.
Seuraavaksi oli tarkoitus kiirehtiä seuraamaan samaista ”jumpparyhmää” kuin maanantainakin eli mammoja jumppailemassa tuoleillaan, ylösnousua ja puolapuiden edessä kaikenlaisia harjoitteita. No ryhmää ohjaava fysioterapeutti kysyi siinä ennen tunnin alkua, että ollaanhan jo maistettu jonkun (ei saatu selvää kenen) syntymäpäiväkakkua. No eihän me oltu kerran juotiin kahvit kahviossa aamulla. No meidän oli kuulemma ehdottomasti mentävä ensin maistamaan kakkua ja vasta sitten liityttävä ”jumppakerhoon”. Kuulemma niin hyvää kakkua! No ei millään kehdattu kieltäytyä, joten siirryimme kahvihuoneeseen. Kakun maistuvuudesta voidaan olla montaa mieltä. Menihän se alas, mutta ei sitä nyt niin paljon olisi tarvinnut tuuletella. Tultiin siihen tulokseen, että portugalilaisilla on herkempi makuaisti, koska me maistettiin vaan kerma kakun päältä.
No se siitä kakkutarinasta sitten. Mentiin seuraamaan sitä ryhmää sitten. Siinä nosteltiin käsiä mammojen tahdissa ja samalla tusattiin omia jalkatreenejä kiinalaisten nystyräpallojen kanssa. Oltiin superahkeran näkösiä. No eipä se ryhmän fyssari paljon aktiivisempi ollu, siinä ne vittuili avustajan kanssa toisillee ja fyssari kiusas sitä myös englanniks, mikä oliki hyvä veto koska avustaja ei tajuu englantia. Ja ryhmäläisil on niin paha dementia ettei ne ymmärrä oikee ees portugalia… Aika rento tunti.
Ruokkis tähän välii, aamupäivä tulikin sykittyä aika kovasti. Ekaa kertaa kävi mielessä sellanen fiilis, et mahdollisesti ollaa töissä. Syötii siinä nopeesti salaatit, koska ahisti se muitten kattellinen kuolaus vieressä. Ei jaksettu loppuruokkista, 1,5 tuntia vaan pyöriä fysioterapian osastolla, joten hilppasimme työkuteissa maan alla kulkevaa tunnelia pitkin viereiseen rakennukseen. Kyseisessä rakennuksessa (sama jossa olimme edellisenä päivänä jumppaamassa) oli ravintolan ja kahvion lisäksi muutama lumppuliike mammoja ja pappoja varten, kampaaja ja kirjasto ja saattoi olla muutakin, ei liian tarkasti tutustuttu. Luettiin lehtiä eräällä pöydällä (tai siis katottii kuvat), mut ei voitu siinäkää kauaa olla ku viereisee pöytää istu joku astetta skitsompi ukko. Siinä se räyhäs aikansa ja hakkas paperitelineen paskaks… Ajateltiin suosiolla hakeutua muualle, ettei saada paperitelineestä takaraivoon. Ajateltiin jälkkäriksi vetää light-solerot, mutta koske niitä ei ollut jouduimme hieman lipsumaan jo ostamaan jotku double-triple-sairaasti kaloreita- chocolate-caramel-laihismagnumit. Nautittiin ne sitten ulkona auringon lämmössä! Joo, aurinkoki näyttäyty pitkästä aikaa ja heräteltiin jo toiveita paremmasta säästä. (Voidaan jo etukäteen paljastaa, että haaveiksi nekin toiveet jäi)
Valitettavasti jouduimme palaamaan aurinkoisesta ulkoilmasta kellarin kautta töihin. Iltapäivä ei sitten enää ollutkaan ihan niin rankka kuin aamu. Annoimme polvi-asiakkaalle ultraa 14 minuuttia (eli 7min per muija ja per polvi) ja lähdimme kotiin.
Tai ei siinä ihan lähitunteina kotiin päässyt. Mentiin taas suoraan koululle, tai sitten kun junat ja bussit ensin suostuivat meidät kyytiinsä noukkimaan. Koululla vierähti taas tovi, sähköpostiin oli ilmestynyt erinäisiä ikääntyvien intensiiviviikko viestejä ja muutama opettajakin oli meitä etsintäkuuluttanut. No kyllä ne jaksaa vielä pari päivää odottaa että vastataan. Eli päiväkirjan päivitys, facebookin päivitys, Suomen tilanteen päivitys viestimien välityksellä jne. Kyllähän siihen taas aikaa vierähti.
Ja ei koulultakaan vielä tajuttu kotiin kulkea vaan heitimme lenkin Lidlin kautta, pakko hakea pikkupäivitystä jääkaappiin. Mutta yllättävänkin pienellä budjetilla selvisimme tällä kertaa, ja haimme vain kaikkein akuutimpia tuotteita… Vesikanistereita, maitoa, mehua sun muuta diipadaapaa. Kotimatka ei meinannut millään loppua, ei muistettu, että Lidliin olisi niin pitkä matka. Kotona tusasimme harjoitteluun edellisen viikon raportit noin puolessa tunnissa ennen uimaan lähtöä, aivan mahtavaa kielitaitoa voidaan kertoa! Miglena (englannin opettaja) heittäis volttia ja hirttäis ittesä föönii ku näkis näitä meijän luomuksia.. Siitä clinical reportista tulee varmaan jotain todella huikeeta taideteosta, sen päivästä englanninkielen koukeroa että terve ja moro!!
No nii ja sitte vielä sinne uimahalliin. Ei millään oltais jaksettu sinne enää raahautuu, mut pakkohan se oli. Eli uimakamppeet kassiin ja menoks. Tällä kertaa siellä ei ollut ihan niin ruuhkaista kuin edellisellä kerralla, yksi onneton Ahtisilli meijän lisäks (ja seki ui hyvinki nopeesti kotiinsa). Alku tuntui hyvinkin hankalalta, koska paikat oli kipeenä edellisen päivän puntista. Mutta kyllähän se siitä helpottui kun vaan jaksoi sohlata eteenpäin. Uitiin 45 min, hyvää duunia tytöt.
Saavuttiin kotiin n.klo.22.45. Että sellanen päivä! Ja viel piti väsätä iltapalaa ja eväät harjotteluun. Siinä sitten muistettiin, että eihän meillä lämmin vesi toimi. Eli kaasupullojen vaihtoon! Ja koska tää asia on teitä pari päivää jo vaivannut, niin ei osattu vaihtaa ei! Parvekkeella oli pari butanokanisteria ja roudattiin ne sisälle, sitten vanhat ulos kaapista ja uusi vanhan tilalle. Ei toiminu. Tultiin siihen tuloksee et ne kanisterit siin parvekkeella oli ollu tyhjiä, koska ei tullu minkäänlaista elon merkkiä vedenlämmittäjämasiinaan. Vanhat takasin kaappii ja ne toiset takasin partsille. Joka tapauksessa tuloksena oli ettei saatu lämmintä vettä. Eli uudet astiat kaapista. Tiskivuori alkaa kieltämättä olemaan jo aika iso eli äiti-Mäkelällä on siinä ihan mukavan oloinen urakka viikonlopuksi. Eli tervetuloa vaan. Äiti: Läppä läppänä!
Joo no ei siinä mitään, jätettiin tiskit ja kaasupänikät rauhaan. Väsytti kieltämättä jo kovasti, aika paljon tänään sykittiin, siis yllättävänkin paljon (jopa töissä). Jenni yritti kyllä urheasti selittää ettei sitä muka yhtään väsyttänyt, mutta alle 3 minuutissa sammui liekki Sundvallinki lyhdystä! (Kaasut ihan finaalissa)
Ps. Hei Miguel! Nyt töppöstä töppösen eteen ja kaasun vaihtoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti