Jaahas, taas olis aamu. Aivan mahtavaa. Ja mahanseudulla oli taas outoja tuntemuksia, molemmilla. Juostiin taas bussipysäkille, jossa lounastimme aamupalaksi taikomamme eväät. Siinä vaiheessa huomasimme katsoa myös taivaalle, se niistä aurinkoisista päivistä taas. Ihan turhaan otettiin auringonottovarustukset mukaan. Buu.
Harjoittelussa aika samaa settiä kun maanantainaki eli tuolijumppaa, ultraa ja taas tuolijumppaa. Mutta hupsista.. eipä veivattukkaa ultraa, koska kantapääultra-mamma ei ollut saapunut paikalle. Tämä on siis se aivan loistava mamma joka aina läiskii ukkoaan tuolijumpassa. Eli toisesta tuolijumpasta oli kaikki mielenkiinto poissa, kun emme saaneet seurata pariskunnan jumppaamista. Toivottavasti vielä perjantaina näemme heidät, sitä läiskintää ja kuittailua on niin hauska seurata. Ja muutenkin aika huvittava pariskunta, vähän väliä niitä näkee siellä sun täällä laitoksen tiloissa. Joko he nukkuvat vierekkäisillä penkeillä käytävällä tai jolkottavat jostain kulman takaa käsikädessä selät köyryssä. Mies käy aina aika hitaalla ja mamma hymyilee hampaat irvessä, ihan huippuja. Nii eli yhteenvetona ei tehty oikeastaan mitään tänäkään aamuna. Tällä viikolla harjoittelupaikassa on pyörinyt 4 todella hiiren näköistä fysioterapeuttiopiskelijan alkua, jotka on vähän samanlaisella viikon orientoivalla jaksolla kuin millä mekin opintomme aloitimme. No nää oli seuraamassa samoja tuolijumppia tänään. Niillä oli lehtiöt kädessä ja siinä ne jännetuppitulehduksen partaalla raapusti kynät sauhuten tekstiä paperiin viimeistä päivää koko tuolijumpan ajan. Miten voi jostain tuolijumpasta saada niin paljon tekstiä aikaan?! Varmaan on kirjottanu kaikki fysioterapeutin puheet sanasta sanaan, urpot. No me näytettiin esimerkkiä vanhempina opiskelijoina ja lahnattiin tuoleissamme hyvinkin rennon näköisinä ja naureskeltiin fyssarille kun se aina vinkkaili meille ja pyöritteli silmiä mammojen ja pappojen hölmöilyille.
Se siitä aamusta, sitten ruokkikselle. Ei menty ees kokeilee rannalle ku oli niin pilvisen näköstä. Eli hakeuduttii viereisee rakennuksee kellarin kautta, josta löysimme rauhallisen paikan erään pöydän äärestä. Siinä sitten hetken mulkoilimme salaattiannoksiamme ja tunnustelimme olotilojamme. Vatsoissa kouri meinaan hetkittäin aika melkoisesti. Jenni taisteli salaatistaan pari-kolme haarukallista, Mäksy taisteli yli puolet mikä tosin kostautui hetkeä myöhemmin sen päiväsenä poltteena kessissä että pois alta. Eli loppuruokkis keskityttiin koulutehtäviin. Oli pikkupakko. Kyhättiin vähän mailia opettajille, kuulemma haluavat tietää missä vaiheessa ollaan opinnäytetyön kanssa. No vaiheessa, hyvinkin vaiheessa. Ja harjoittelupaikkaan pitäs kyhätä ennen perjantaita 3. ja 4. viikon raportit, jonka lisäks pitäs sille Patricialle kyhätä se helvetin laaja clinical report. Jihuu! Polttelu mahan seudulla lisääntyi, ei paljon mailia pidemmälle päästy.
Iltapäivällä annettiin polvi-asiakkaalle ultrat samoilla säädöillä ja eipä meidän pään menoksi muuta sille päivälle oltukaan keksitty. Oltiin siinä juuri vaihdettu työvaatteet normikuteisiin, kun tämä yksi fysioterapeutti kutsui meitä luokseen (sama kenen jutuille aina nauretaan tuolijumpassa). Sillä oli meille lahjat ja halusi antaa ne nyt kun ei ollut varma että muistaisiko niitä loppuviikosta enää. Juu lahjat! Kuinka usein Suomessa saa harjoittelun päätteeksi lahjoja? No siinä oli pikku kiire junaan, joten avasimme lahjat kävellessämme asemaa kohti. Voidaan kertoa että semisti hajottiin, kun avattiin ne paketit! Se oli vissiin kattonu ku muijil on joka päivä joku kireä panta hirtettynä päähän. No ei paljon oo aamulla aikaa mitään kampauksia tuhertaa! Eli saatiin uudet pannat ja lisäks sydänrintaneulat. Mahtavaa.
No nii, sitte himaan. Tai Jenni meni himaan noutamaan tietokoneen, koska unohti harjoittelupaikkaan muistitikkunsa, jossa oli Annamaijan himoitsevat oppimispäiväkirjat. Mäksy matkasi bussilla suoraan koululle, jonne Jennikin hetken päästä jolkotti. Eli 10-Korhoselle viesti jos toinenkin ja sitten oli vielä päivitettävä sivustoa jos toistakin. Päiväkirjat oli taas pakko tykittää harvalle yleisölle nähtäväksi, koska kohta olisi jo taas paukkunut kiukkuisia viestejä päivityksen hitaudesta. Hei lukeeks joku oikeesti tätä paskanjauhantaa. Hei 45 päivää samaa settiä! Hankkikaa elämä. Tässä vaiheessa kyllä voidaan myöntää, ettei tässääkään päässä kaikki ole aivan kotona, jos kerran joka ilta jaksetaan naputaa samaa shittiä useemman liuskan verran!
Siinä kasin pintaan laahustimme kotia kohti lopen uupuneina. Tänäänhän olisi siis ollut uintipäivä, mutta nyt ei pystynyt. Mäksyllä oli menossa tän vatsaepidemian osalta ehdottomasti pahin päivä, eikä Sundiksellakaan mikään maailmanvalloittajafiilis ollu. Koska emme voineet kuvitella näkevämme tai haistavamme saatikka syövämme ruokaa, koska ajatuskin sai vatsan heittämään volttia, päätimme ottaa vielä tämän illan rauhallisesti ja jättää uimahalliin pyörtyminen ja oksentaminen väliin. Loppuilta vietettiin mahapöpön lannistamina sängynpohjilla seiskaa tavaten. Ihan paskaa, nyt vois alkaa riittää jo tän taudin osalta.
PS. Miguel, jos kaipaat juttuseuraa, voidaan kyllä ilmoittautua vapaaehtoisiksi! (Suvi laittoi viestiä, että Miguel puhuu itsekseen)
Harjoittelussa aika samaa settiä kun maanantainaki eli tuolijumppaa, ultraa ja taas tuolijumppaa. Mutta hupsista.. eipä veivattukkaa ultraa, koska kantapääultra-mamma ei ollut saapunut paikalle. Tämä on siis se aivan loistava mamma joka aina läiskii ukkoaan tuolijumpassa. Eli toisesta tuolijumpasta oli kaikki mielenkiinto poissa, kun emme saaneet seurata pariskunnan jumppaamista. Toivottavasti vielä perjantaina näemme heidät, sitä läiskintää ja kuittailua on niin hauska seurata. Ja muutenkin aika huvittava pariskunta, vähän väliä niitä näkee siellä sun täällä laitoksen tiloissa. Joko he nukkuvat vierekkäisillä penkeillä käytävällä tai jolkottavat jostain kulman takaa käsikädessä selät köyryssä. Mies käy aina aika hitaalla ja mamma hymyilee hampaat irvessä, ihan huippuja. Nii eli yhteenvetona ei tehty oikeastaan mitään tänäkään aamuna. Tällä viikolla harjoittelupaikassa on pyörinyt 4 todella hiiren näköistä fysioterapeuttiopiskelijan alkua, jotka on vähän samanlaisella viikon orientoivalla jaksolla kuin millä mekin opintomme aloitimme. No nää oli seuraamassa samoja tuolijumppia tänään. Niillä oli lehtiöt kädessä ja siinä ne jännetuppitulehduksen partaalla raapusti kynät sauhuten tekstiä paperiin viimeistä päivää koko tuolijumpan ajan. Miten voi jostain tuolijumpasta saada niin paljon tekstiä aikaan?! Varmaan on kirjottanu kaikki fysioterapeutin puheet sanasta sanaan, urpot. No me näytettiin esimerkkiä vanhempina opiskelijoina ja lahnattiin tuoleissamme hyvinkin rennon näköisinä ja naureskeltiin fyssarille kun se aina vinkkaili meille ja pyöritteli silmiä mammojen ja pappojen hölmöilyille.
Se siitä aamusta, sitten ruokkikselle. Ei menty ees kokeilee rannalle ku oli niin pilvisen näköstä. Eli hakeuduttii viereisee rakennuksee kellarin kautta, josta löysimme rauhallisen paikan erään pöydän äärestä. Siinä sitten hetken mulkoilimme salaattiannoksiamme ja tunnustelimme olotilojamme. Vatsoissa kouri meinaan hetkittäin aika melkoisesti. Jenni taisteli salaatistaan pari-kolme haarukallista, Mäksy taisteli yli puolet mikä tosin kostautui hetkeä myöhemmin sen päiväsenä poltteena kessissä että pois alta. Eli loppuruokkis keskityttiin koulutehtäviin. Oli pikkupakko. Kyhättiin vähän mailia opettajille, kuulemma haluavat tietää missä vaiheessa ollaan opinnäytetyön kanssa. No vaiheessa, hyvinkin vaiheessa. Ja harjoittelupaikkaan pitäs kyhätä ennen perjantaita 3. ja 4. viikon raportit, jonka lisäks pitäs sille Patricialle kyhätä se helvetin laaja clinical report. Jihuu! Polttelu mahan seudulla lisääntyi, ei paljon mailia pidemmälle päästy.
Iltapäivällä annettiin polvi-asiakkaalle ultrat samoilla säädöillä ja eipä meidän pään menoksi muuta sille päivälle oltukaan keksitty. Oltiin siinä juuri vaihdettu työvaatteet normikuteisiin, kun tämä yksi fysioterapeutti kutsui meitä luokseen (sama kenen jutuille aina nauretaan tuolijumpassa). Sillä oli meille lahjat ja halusi antaa ne nyt kun ei ollut varma että muistaisiko niitä loppuviikosta enää. Juu lahjat! Kuinka usein Suomessa saa harjoittelun päätteeksi lahjoja? No siinä oli pikku kiire junaan, joten avasimme lahjat kävellessämme asemaa kohti. Voidaan kertoa että semisti hajottiin, kun avattiin ne paketit! Se oli vissiin kattonu ku muijil on joka päivä joku kireä panta hirtettynä päähän. No ei paljon oo aamulla aikaa mitään kampauksia tuhertaa! Eli saatiin uudet pannat ja lisäks sydänrintaneulat. Mahtavaa.
No nii, sitte himaan. Tai Jenni meni himaan noutamaan tietokoneen, koska unohti harjoittelupaikkaan muistitikkunsa, jossa oli Annamaijan himoitsevat oppimispäiväkirjat. Mäksy matkasi bussilla suoraan koululle, jonne Jennikin hetken päästä jolkotti. Eli 10-Korhoselle viesti jos toinenkin ja sitten oli vielä päivitettävä sivustoa jos toistakin. Päiväkirjat oli taas pakko tykittää harvalle yleisölle nähtäväksi, koska kohta olisi jo taas paukkunut kiukkuisia viestejä päivityksen hitaudesta. Hei lukeeks joku oikeesti tätä paskanjauhantaa. Hei 45 päivää samaa settiä! Hankkikaa elämä. Tässä vaiheessa kyllä voidaan myöntää, ettei tässääkään päässä kaikki ole aivan kotona, jos kerran joka ilta jaksetaan naputaa samaa shittiä useemman liuskan verran!
Siinä kasin pintaan laahustimme kotia kohti lopen uupuneina. Tänäänhän olisi siis ollut uintipäivä, mutta nyt ei pystynyt. Mäksyllä oli menossa tän vatsaepidemian osalta ehdottomasti pahin päivä, eikä Sundiksellakaan mikään maailmanvalloittajafiilis ollu. Koska emme voineet kuvitella näkevämme tai haistavamme saatikka syövämme ruokaa, koska ajatuskin sai vatsan heittämään volttia, päätimme ottaa vielä tämän illan rauhallisesti ja jättää uimahalliin pyörtyminen ja oksentaminen väliin. Loppuilta vietettiin mahapöpön lannistamina sängynpohjilla seiskaa tavaten. Ihan paskaa, nyt vois alkaa riittää jo tän taudin osalta.
PS. Miguel, jos kaipaat juttuseuraa, voidaan kyllä ilmoittautua vapaaehtoisiksi! (Suvi laittoi viestiä, että Miguel puhuu itsekseen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti